Sotku

Olen levinnyt joka paikkaan ja sulautunut ympärille. Minut löytyy sohvalta ja sen alta. Minulta levitetyt pisarat huomaa keittiössä ja vessan lattialla. Minun tuoksu on tarttunut ikkunaan, josta äsken tuijotin maailmaa. Onko maailmaa ikkunan ulkopuolella vai toisin päin?

Minun askelten jatkuvuus rikkoutuu ja käännyn itseeni päin. Levitin itseni samalle paikalle kahdesti. Kolmesti.

Tekee jälleen mieli tuijottaa maailmaa ja suoraan sen luojan silmiin. Kiittäisin hänet  kauneudesta. Pyytäisin rakkautta ja voimaa. Se tuntuisi oikealta.

Rakastan puhua kanssasi. Se on pehmein tuntemus koko olemassaolossa. Rakastan tätä äänetöntä ja paksua hetkeä.

Olen levinnyt ympärilleni entistä laajemmalle. Valun kerrostaloni portaille ja rappusille. Valun kadulle. Sotkeudun kadun askeliin, kaupungin levottomuuteen, todellisuuden rytmitaputuksiin. Sotkuista on.

Tämä vie hetken.

Tämä vie hetken ennen kuin joku muu sotkeutuu ja sitä sotkua huomaa. Sotkua näkyy ja huomaa. Sotkusta yritetään päästä eroon ja pestä se äkkiä pois.

Haluan, että tätä sotkua näkyy.

Tuo huomiosi totuuteen. Totuus on sinua. Sinä olet totuus. Näe se.

Voit pestä minut pois itsestäsi. Löydän kotini. Se on tässä. Tässä missä sinäkin olet.

Valon sammuttaessa iskee pimeys. Pimeydessä on näkymättömyyttä. Näetkö sitä?

Neste

Tummanvihreä paksu neste valuu hitaasti kattilan yli. Olen laittanut hellan jälleen kerran liian isolle teholle. Mitä siellä kattilassa ikinä onkaan minä haluan maistaa sitä.

Siinä koostumuksessa saattaa olla juuri se tarvittava aine, mitä ruumikseni kaipaa tällä hetkellä eniten.

Laitan etusormeni valuvaan tummanvihreään nesteeseen ja otan siitä paksun palasen maistettavaksi. Jännittyneenä, kuin odottava hyökkäystä saalis maistan sitä. Neste maistuu männyn mehuille..

Metsä. Olen syvällä metsän syleilyssä. Haistan, että minun takana on mänty. Männyn pistävät kosketukset lävistävät minut ja ihoni venyy sen neulasten alla. Tunnen suurta vetovoimaa takaa ja uppoan mäntyyn. En enää erota kumpi meistä on kumpi.

Tuuli… vie tämän tuoksun kaduille. Levitä tuoksun kujille ja puhaltaa sen ihmisiin.

Tuuli, sotke tällä tuoksulla ihmisen ihoa.

Tähtien valolla tuoksu imeytyy kaupunkiin ja sen päälle laskeutuu hiljaisuuden hetki.

Yhden todellisuuden päästä palaan kaduille. Hankkaan itseni rakennusten seiniin ja jätän ihostani viimeisimmät männyn kosketukset.

En ole tyhjä. Olen täynnä. Minuun tunkeutui metsän ja tähtien henget.

Woman?

When I watch myself from the reflection I see a Woman. I feel myself as a Woman. I feel myself feminine filled up with soft and fluffy flesh.

- Jump! Shake yourself and get yourself upside down. What can you see now?

I see a Woman. I feel myself as a Man. Man in a Woman body. I feel myself masculine and still look like a Woman.

There is a little difference though. The look of my eyes. It is full of metallic shadows spiced with stillness and preparation for the action.

I love what I see and decide to stay here for a while. Upside down.

I give my body some time to feel this moment. The moment of fullness and wholeness. The moment of Masculinity and Femininity.

I want to remember how it feels like.

And I will be back.

Käänny tänne, ihminen

Lumimyrsky kiertää katuja pitkin. Se voimalla tarttuu rakennusten seiniin ja ihmiskotien ikkunoihin. Lumimyrsky on kuin vapauteen päässyt villieläin, se tahtoo tarttua jokaiseen mahdollisuuteen. Äkillisesti, pikaisesti se seisahtaa ja yhtäkkiä taas jatkaa tarttumakiertojaan.

Nyt se tarttuu ihmisihoon. Ihminen laittaa äkkiä silmänsä kiinni, ilmaisee säikähtymistään ja siirtää kasvojaan lumimyrskystä pois. Kaikki pysähtyy. Liikkumattomuuden hetki. Odotus.

Kulkijat. Oman tiensä kulkijat jatkavat matkaansa. He pysähtelevät hetkeksi erottelemaan lumihiutaleita toisistaan. He kääntyvät pois suojellakseen itseään kylmistä lumimyrskyn kosketuksista. Ihmiset ovat rakastettuja. Lumi rakastaa heitä.

Käänny tänne, ihminen ja jatka matkaasi. Ota rohkeasti askeleita eteen. Käännä katseesi sisimpääsi. Näe mitä sinussa tapahtuu.

Ihminen ottaa varovaisia askeleita eteen. Kahvila. Kahvilan tuoksu houkuttelee lämmöllään hänet sisälle. Raukeat kahvilan kutsutut vieraat leijailevät tuoksujen keskellä. Hitaat liikkeet, pehmeä valo, upottavat toisiinsa materiat. Kahvilan valtakunta kutsuu yhteisellä sointuvalla sävelellä jäätyneen ihmisen sisälle.

Tule! Sukella tänne!

Katuihminen ei enää epäröi. Hän kaipaa lämpöä. Ihmislämpöä. Hän ei enää voi vastustaa tätä houkuttelevaa kutsua liittyä seuraan. Hän ravistaa itsensä ja rohkeasti astuu sisälle.

Hetken päästä katuihminen muuttuu osaksi yhteistä leijumista ja sulaa täynnä lämpöä paikkaan. Lumihiutaleet valuvat ihmisiholta alas, ne jättävät ihoonsa kadun kosketukset.

Käänny tänne, ihminen. Kaipaatko lämpöä?

Digiloikka ja lapsi

Kun kuvittelen digiloikkaa näen silmini edessä isoa harmaata metallista lintua. Robottilintua.

Rakastan robotteja! Vaikka ne saavat minut itkemään.

Olen jo vähän aikaa pohtinut kuten moni muutkin digiloikan ja lapsen välistä suhdetta. Ristiriitoinen ja monimutkainen suhde, joka vaatii vastuullista lähestymistä. Aikuisten vastuuta. Lapsi oppii aikuisen toiminnasta.

Yle Areena tarjosi tällä kerta minulle tutkittua tietoa näihin pohdintoihin. Perhe näytön orjana – dokumenttielokuvan sen toisessa osassa (6:08) totuus kävi ilmi. Siinä ei ole sinänsä mitään uutta, kuten totuuden luonteeseen kuulukin olla – tuttua ja yksinkertaista:

Iso ruutuajan määrä heikentää rentoutumiskykyämme sekä tietoisuuttamme itsestä ja muista.

Digiloikka on taas silmini edessä. Se istu suuren ja vanhan puun oksalla. Lähestyn sitä ja hetkessä alan täristä sen metallisten siipiensä kylmyydestä. Se istu melkein liikumatta ja tuijottaa minua suoraan silmiini. Se saa minut itkemään. Tällä kerta tiedän miksi.