Digiloikka ja lapsi

Kun kuvittelen digiloikkaa näen silmini edessä isoa harmaata metallista lintua. Robottilintua.

Rakastan robotteja! Vaikka ne saavat minut itkemään.

Olen jo vähän aikaa pohtinut kuten moni muutkin digiloikan ja lapsen välistä suhdetta. Ristiriitoinen ja monimutkainen suhde, joka vaatii vastuullista lähestymistä. Aikuisten vastuuta. Lapsi oppii aikuisen toiminnasta.

Yle Areena tarjosi tällä kerta minulle tutkittua tietoa näihin pohdintoihin. Perhe näytön orjana – dokumenttielokuvan sen toisessa osassa (6:08) totuus kävi ilmi. Siinä ei ole sinänsä mitään uutta, kuten totuuden luonteeseen kuulukin olla – tuttua ja yksinkertaista:

Iso ruutuajan määrä heikentää rentoutumiskykyämme sekä tietoisuuttamme itsestä ja muista.

Digiloikka on taas silmini edessä. Se istuu suuren ja vanhan puun oksalla. Lähestyn sitä ja hetkessä alan täristä sen metallisten siipiensä kylmyydestä. Se istuu melkein liikumatta ja tuijottaa minua suoraan silmiini.

Se saa minut itkemään. Tällä kerta tiedän miksi.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s