Digiloikka ja lapsi

Kun kuvittelen digiloikkaa näen silmini edessä isoa harmaata metallista lintua. Robottilintua.

Rakastan robotteja! Vaikka ne saavat minut itkemään.

Olen jo vähän aikaa pohtinut kuten moni muutkin digiloikan ja lapsen välistä suhdetta. Ristiriitoinen ja monimutkainen suhde, joka vaatii vastuullista lähestymistä. Aikuisten vastuuta. Lapsi oppii aikuisen toiminnasta.

Yle Areena tarjosi tällä kerta minulle tutkittua tietoa näihin pohdintoihin. Perhe näytön orjana – dokumenttielokuvan sen toisessa osassa (6:08) totuus kävi ilmi. Siinä ei ole sinänsä mitään uutta, kuten totuuden luonteeseen kuulukin olla – tuttua ja yksinkertaista:

Iso ruutuajan määrä heikentää rentoutumiskykyämme sekä tietoisuuttamme itsestä ja muista.

Digiloikka on taas silmini edessä. Se istu suuren ja vanhan puun oksalla. Lähestyn sitä ja hetkessä alan täristä sen metallisten siipiensä kylmyydestä. Se istu melkein liikumatta ja tuijottaa minua suoraan silmiini. Se saa minut itkemään. Tällä kerta tiedän miksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s