Woman?

When I watch myself from the reflection I see a Woman. I feel myself as a Woman. I feel myself feminine filled up with soft and fluffy flesh.

- Jump! Shake yourself and get yourself upside down. What can you see now?

I see a Woman. I feel myself as a Man. Man in a Woman body. I feel myself masculine and still look like a Woman.

There is a little difference though. The look of my eyes. It is full of metallic shadows spiced with stillness and preparation for the action.

I love what I see and decide to stay here for a while. Upside down.

I give my body some time to feel this moment. The moment of fullness and wholeness. The moment of Masculinity and Femininity.

I want to remember how it feels like.

And I will be back.

Digiloikka ja lapsi

Kun kuvittelen digiloikkaa näen silmini edessä isoa harmaata metallista lintua. Robottilintua.

Rakastan robotteja! Vaikka ne saavat minut itkemään.

Olen jo vähän aikaa pohtinut kuten moni muutkin digiloikan ja lapsen välistä suhdetta. Ristiriitoinen ja monimutkainen suhde, joka vaatii vastuullista lähestymistä. Aikuisten vastuuta. Lapsi oppii aikuisen toiminnasta.

Yle Areena tarjosi tällä kerta minulle tutkittua tietoa näihin pohdintoihin. Perhe näytön orjana – dokumenttielokuvan sen toisessa osassa (6:08) totuus kävi ilmi. Siinä ei ole sinänsä mitään uutta, kuten totuuden luonteeseen kuulukin olla – tuttua ja yksinkertaista:

Iso ruutuajan määrä heikentää rentoutumiskykyämme sekä tietoisuuttamme itsestä ja muista.

Digiloikka on taas silmini edessä. Se istuu suuren ja vanhan puun oksalla. Lähestyn sitä ja hetkessä alan täristä sen metallisten siipiensä kylmyydestä. Se istuu melkein liikumatta ja tuijottaa minua suoraan silmiini.

Se saa minut itkemään. Tällä kerta tiedän miksi.

Eläin on syvällä meissä

Tänä aamuna meditatiivinen ja synkkä dokumentti luonnosta nielsi minut omaan tarinaansa kokonaan. Täysi kahvia kahvikuppini pikkuhiljaa oli jäähtymässä. Minä kuljin musta-valkoisissa metsissä, lensin lintujen perässä, leikin karhun kanssa. Raskas ja koskettava musiikki voimisti sitä hetkeä, olin sen hetken omistuksessa. Mitään ei jäänyt tähän todellisuuteen vain kehoni. Itse olin muualla.

”Eläin on syvällä meissä.” (05:34)

”Eläimet elävät hetkessä.” (16:33)

”Eläin vain on.” (17:24)

Poeettinen dokumentti ihmisen ja eläimen välisestä rajattomasta yhteydestä kertoja luontovalokuvaaja ja kirjailija Heikki Willamo. Musiikki Verneri Pohjola ja Mika Kallio. O: Perttu Saksa.https://areena.yle.fi/1-4347939

Onko tämä totta?

Ihmeellistä, mutta on. Tämä on totta.

Olen päässyt jo tähänkin pisteeseen, kun nettisivustoni on laitettu näkymättömiin verkkoihin. Pääsen seikkailemaan ja sotkeutumaan muiden ihmisten tarinoihin, intohimoihin, etsintöihin ja uskomuksiin.

Tässä me kaikki olemme – maailmankaikkeudessa.